Apua! Tarvitsen(ko) apua!?
En tarvitse apua. Selviän itse, pystyn hoitamaan asiani itse. Olen muokannut elämäni sellaiseksi, että tulen toimeen sillä mitä minulla on. Se, mitä minulla ei ole, sitä en tarvitse. Se, mitä en pysty tekemään, jätän tekemättä. Se, mitä en jaksa tehdä, sitä en tee. Sinne, minne en pysty menemään, en mene. Sinne, mihin en jaksa mennä, jätän menemättä. Minä pärjään. Kuten aina. Välillä on kuitenkin mentävä. Apteekki, ruokakauppa, ystävän tapaaminen, läheisten kanssa ajan viettäminen. Kuka hakee, kuka kuskaa, keneltä voisin jälleen pyytää kyytiä? Vaikeinta tässä on nöyrtyminen siihen, että ensin minut haetaan, käydään matkalla apteekissa, pysähdytään keskustaan kahville vaihtamaan kuulumisia ja kotimatkalla pyörähdetään vielä kaupan kautta. Uskon ja tiedän, ettei tämä haittaa ystäviäni ja läheisiäni, mutta minua se jurppii. Se myös uuvuttaa minut. Tunnen välillä olevani taakka ja mietin, ei kai ystäväni luule, että kahvittelen hänen kanssaan vain päästäkseni kauppaan? Välillä jätän kaup