MauSteista elämää

Siinä sitä istuttiin. Prisman kahviossa, minä, vieressäni rollaattorini Antti Holma, ja avustaja. Olimme noin tunti sitten lähteneet tekemään tärkeitä juhlaostoksia, ja koska tuntemukseni olivat aamupäivällä perushyvät, olimme lähteneet kävellen. Liikun nykyään kaikkialle rollaattorin kanssa, joten vaikka pieni väsymyksen poikanen oli aamupäivällä nostanut päätään, en huolestunut. Päässä suhisi, jalat olivat sementtiä, aurinkolasit olivat silmillä ja silmät kiinni. En jaksanut puhua enkä vastata kysymyksiin. Kahvikupin nosto tuntui liian työläältä ja minun oli pakko nojata päälläni seinään. Ärsykkeitä oli liikaa ja tuntui kuin silmät pelaisivat flipperiä. Keskityin vain hengittämiseen.  Ja vielä vartti sitten kaikki oli hyvin.  Voi elämän kevät! Voi elämän kesä! Voi elämä! Onneksi tiedän mistä on kyse. Onneksi tiedän kuinka toimia. Onneksi tämä ei ole vaarallista. Onneksi tänään oli avustaja mukana. Onneksi minulla on vammaispalveluiden myöntämä kaupunkikortti (18 yhden suuntaista taks

Tuntuu, että pitäisi kirjoittaa koronasta. Sanottavaa ja pohdittavaa tämän pandemian ympärillä olisi paljon, mutta en jaksa. Elämä on muutakin kuin korona. Elämä on muuttunut, koska korona. Arjen pieniä asioita voi olla vaikeaa huomata, koska korona. Joten, esittelen teille uuden perheenjäseneni, rollaattorin, alias Antti Holman. Ja Antilla ei ole mitään tekemistä koronan kanssa. Ei siis oikealla Antilla, eikä rollaattorillani. Antti Holma saapui elämääni alkuvuodesta. Uusi avustajani rohkaisi minua tähän adoptioon. Ja kuinka ollakaan, keskellä kaikkein pahinta vaihetta elämässäni, perheeseeni muutti Antti Holma yhdessä Johnny Deppin kanssa. Johnny Depp on pyörätuoli, mutta siitä lisää myöhemmin. Miksi Antti Holma? Tästä saan kiittää rakasta ystävääni, joka nimesi puoliherjalla niin rollaattorin kuin pyörätuolinkin. Nauroin katketakseni pohtiessamme kumpi on kumpi ja totesimme, että Antti Holman syliin on turha istua, joten pyörätuoli on luonnollisesti Johnny Depp ja rollaattori An

Istun tällä hetkellä sohvalla tätä kirjoittamassa ja olen juuri pyyhkinyt isoimmat kyyneleet pois silmistäni. Olen viimeisen kahden viikon aikana menettänyt kotini, työpaikkani ja avioliittoni. Ja todellakin, tämä kaikki viimeisen kahden viikon aikana. Olen aivan jaksamiseni äärirajoilla. Olen väsynyt niin henkisesti kuin fyysisestikin ja jos kuuntelen oikein tarkkaan, ms-tautini on aloittamassa omia juhliaan. Tarjoilut ovat jo esillä ja dj-ms lämmittelee taustalla. Ms-tautini villiintyy aina pienimmästäkin stressistä tai vastoinkäymisestä, ja nyt on luvassa vuosikymmenen juhlat! Avioero toi mukanaan paljon. Sen lisäksi, että olen opetellut elämään yksin, ostamaan ja valmistamaan ruokia vain yhdelle, totutellut täysin uudenlaiseen arkeen yksineläjänä, pitänyt huolen ositussopimuksen tekemisestä, eteen tuli tottakai myös asunnon myynti. Tämä asunto, koti, oli meidän yhteinen, lainoja myöten. Kannoin tuota taakkaa pitkään harteillani, mitä jos asunto ei mene kaupaksi, mitä jos hinta