MauSteista elämää

  Onhan ollut kesä! Ja kevät. Ja talvi. Ja syksy. Ja koko viime vuosi. En edes aloita kirjoittamaan isosta K:sta, totean vain, että huh huh, ja ottakaa rokote! Se siitä.   Olen ollut kirjoittamatta aika pitkään. Ei sillä, etteikö aiheita ja asiaa olisi ollut, vaan sillä, että oloni ja jaksamiseni on vaihdellut todella rajusti. Kaikkien jo tuttujen oireiden ja hankaluuksien lisäksi minulla heikkeni vasen puoli loppukeväästä ja se on vienyt voimavaroja yllättävän paljon. Huomasin, kuinka olin tottunut väsymykseen, vaikkakin fatiikkini on pahentunut, olin tottunut kipuihin ja kognitiivisiin haasteisiin, mutta fyysiset ongelmat ovat tähän asti rajoittuneet liikkumiseen ja jalkojen väsymiseen. Nyt olen opetellut arkea ”uudelleen”, koska koko kroppani vasen puoli ja vasen käsi puutui ja särki minulle aivan uudella tavalla. Onneksi tämä saattaa olla TOS-oireyhtymään liittyvää, mutta siinäkin yhtenä syynä voi olla ms-tauti. Yhtä kaikki, ja johtui mistä johtui, on ollut ikävää ja henkises

  Kun neurologini kysyi minulta loppuvuodesta, olisinko halukas kokeilemaan fysioterapiaa, vastasin hieman empien kyllä. En siksi, ettenkö ymmärtäisi fysioterapian hyötyjä, vaan siksi, että pienenkin psyykkisen että fyysisen rasituksen jälkeen olen piipussa monta päivää. Ajatus viikoittaista koomailuista pelotti. Siihen on syynsä, miksi olen työkyvyttömyyseläkkeellä ja miksi kaikki fatiikkini arvioituna yhteen, elän kuin veitsenterällä koko ajan. Mikä tekeminen, ajatteleminen, puuhailu, liikkuminen, puhuminen, pohtiminen, kokkailu, katsominen, kuuntelu, suunnitteleminen, kirjoittaminen, virkkaaminen tai edes hengittäminen on milloinkin liikaa. Ja kun tämä ei ole tarpeeksi haastavaa, päivässä on välillä hetkiä, kun jaksan ja pystyn enemmän ja päivässä on hetkiä, kun pelkkä hereillä olo uuvuttaa. Onneksi minulla on upea neurologi, joka on alusta asti ymmärtänyt ja mikä tärkeintä, uskonut, kaiken tämän. Nyt, nyt tulimme yhdessä siihen tulokseen, että kokeillaan. Tässä voi käydä kuinka v

  Olen eläkeläinen! Heijaa! Kohta on kuukausi takana ja kertaakaan en ole vielä eläkeläiskorttiani käyttänyt. Johtuneeko siitä, että olen ollut tiukasti kotona ja välttänyt julkisia paikkoja? Sain viimeisimmän lääkeinfuusioni juuri ennen joulua ja koska lääkkeeni laskee valkosoluarvot hyvin matalalle, on ollut parempi välttää kaikkea. Edelleen. Kuten kuluneen vuoden. Äh! Nyt olisi jo ihana päästä kahville keskustaan, syömään ystävän kanssa, istumaan ikkunapöytään kera punaviinin, kiertämään vähän isompaa kauppaa kuin lähikauppani, kutsua ystäviä kotiin illanistujaisiin, mutta. En anna periksi. Jaksan vielä. Tosin nyt tekee tiukkaa. Mutta jaksan silti. Luotan siihen, että tulevaisuus on kirkas, maukas, täynnä kahviloita, ravintoloita, keikkoja, ystäviä, läheisiä ja mikä tärkeintä, halauksia, halitteluja lasten kanssa, silittelyä ja läheisyyttä. Elämää ilman maskia. En voi antaa nyt periksi, matka on jo loppusuoralla. Näin toivon ja näin uskon.   Mutta tarkemmin ajateltuna,   ei tä