Kaikki on vinksinvonksin ja aivan heikunkeikun - tunnelmia fysioterapiasta
Kun neurologini kysyi minulta loppuvuodesta, olisinko halukas kokeilemaan fysioterapiaa, vastasin hieman empien kyllä. En siksi, ettenkö ymmärtäisi fysioterapian hyötyjä, vaan siksi, että pienenkin psyykkisen että fyysisen rasituksen jälkeen olen piipussa monta päivää. Ajatus viikoittaista koomailuista pelotti. Siihen on syynsä, miksi olen työkyvyttömyyseläkkeellä ja miksi kaikki fatiikkini arvioituna yhteen, elän kuin veitsenterällä koko ajan. Mikä tekeminen, ajatteleminen, puuhailu, liikkuminen, puhuminen, pohtiminen, kokkailu, katsominen, kuuntelu, suunnitteleminen, kirjoittaminen, virkkaaminen tai edes hengittäminen on milloinkin liikaa. Ja kun tämä ei ole tarpeeksi haastavaa, päivässä on välillä hetkiä, kun jaksan ja pystyn enemmän ja päivässä on hetkiä, kun pelkkä hereillä olo uuvuttaa. Onneksi minulla on upea neurologi, joka on alusta asti ymmärtänyt ja mikä tärkeintä, uskonut, kaiken tämän. Nyt, nyt tulimme yhdessä siihen tulokseen, että kokeillaan. Tässä voi käydä kuinka v