Kun kipu valtaa talon
Tunsin sen avatessani silmät aamulla. Päivästä tulisi helvettiä. Useamman viikon hiljaa ja hallinnassa ollut särky oli muuttunut kivuksi. Kivuksi, johon mikään ei auta. Itkupotkuraivarikipupäivä. Se oli täällä taas. Kipupäivinä keskityn vain hengittämiseen. En pysty syömään, liikkumaan, kuuntelemaan, puhumaan enkä katsomaan mitään. Ainut, mitä pystyn tekemään, on makaamaan ja laskemaan tunteja ja minuutteja seuraavaan lääkkeeseen. Ja hengittämään. Juuri ja juuri. Silmillä on aurinkolasit ja olen peiton alla sikiöasennossa. Tuo kipu on niin kokonaisvaltaista, että se vie ajantajun ja tuo väkisinkin kyyneleet silmiin. Jos jaksaisin, huutaisin. Jos jaksaisin, itkisin ääneen. Jos jaksaisin, raivoaisin ääneen silläkin uhalla, että naapurit soittaisivat ovikelloa ihmetellen mikä on hätänä. Mutta kun en jaksa. Keskityn vain hengittämiseen. Kipu lamaannuttaa. Minun kipuani ei voi paikallistaa mihinkään erityiseen raajaan tai paikkaan kehossani. Minun kipuani valtaa koko kehoni, joka ikisen