Taksi! - kun voimat loppuvat kuin seinään ja fatiikki vie mennessään
Siinä sitä istuttiin. Prisman kahviossa, minä, vieressäni rollaattorini Antti Holma, ja avustaja. Olimme noin tunti sitten lähteneet tekemään tärkeitä juhlaostoksia, ja koska tuntemukseni olivat aamupäivällä perushyvät, olimme lähteneet kävellen. Liikun nykyään kaikkialle rollaattorin kanssa, joten vaikka pieni väsymyksen poikanen oli aamupäivällä nostanut päätään, en huolestunut. Päässä suhisi, jalat olivat sementtiä, aurinkolasit olivat silmillä ja silmät kiinni. En jaksanut puhua enkä vastata kysymyksiin. Kahvikupin nosto tuntui liian työläältä ja minun oli pakko nojata päälläni seinään. Ärsykkeitä oli liikaa ja tuntui kuin silmät pelaisivat flipperiä. Keskityin vain hengittämiseen. Ja vielä vartti sitten kaikki oli hyvin. Voi elämän kevät! Voi elämän kesä! Voi elämä! Onneksi tiedän mistä on kyse. Onneksi tiedän kuinka toimia. Onneksi tämä ei ole vaarallista. Onneksi tänään oli avustaja mukana. Onneksi minulla on vammaispalveluiden myöntämä kaupunkikortti (18 yhden suuntaista taks