Taksi! - kun voimat loppuvat kuin seinään ja fatiikki vie mennessään

Siinä sitä istuttiin. Prisman kahviossa, minä, vieressäni rollaattorini Antti Holma, ja avustaja. Olimme noin tunti sitten lähteneet tekemään tärkeitä juhlaostoksia, ja koska tuntemukseni olivat aamupäivällä perushyvät, olimme lähteneet kävellen. Liikun nykyään kaikkialle rollaattorin kanssa, joten vaikka pieni väsymyksen poikanen oli aamupäivällä nostanut päätään, en huolestunut.

Päässä suhisi, jalat olivat sementtiä, aurinkolasit olivat silmillä ja silmät kiinni. En jaksanut puhua enkä vastata kysymyksiin. Kahvikupin nosto tuntui liian työläältä ja minun oli pakko nojata päälläni seinään. Ärsykkeitä oli liikaa ja tuntui kuin silmät pelaisivat flipperiä. Keskityin vain hengittämiseen.  Ja vielä vartti sitten kaikki oli hyvin. 

Voi elämän kevät! Voi elämän kesä! Voi elämä! Onneksi tiedän mistä on kyse. Onneksi tiedän kuinka toimia. Onneksi tämä ei ole vaarallista. Onneksi tänään oli avustaja mukana. Onneksi minulla on vammaispalveluiden myöntämä kaupunkikortti (18 yhden suuntaista taksimatkaa kuukaudessa á2e).

Kun minuun iskee totaalinen uupumus, siinä ei auta mikään. Ei kahvi. Ei vitsit. Ei ruoka. Ei mikään. Ainut, mitä mietin, on koti ja oma sänky. Vaakataso ja oma peitto. Kun pää suhisee, jalat särkevät ja ovat voimattomat mutta samaan aikaan raskaat kuin betonisäkit, kädet eivät jaksa toimia ja puhuminen on liian uuvuttavaa, mielessäni ei liiku mikään. Eikä mitään. Taksi! Vie minut kotiin. 

Noin kymmenen vuotta ennen diagnoosia olen tipahtanut suunnilleen samassa paikassa Prismassa, silloin lattialle. Muistan, kuinka olin täysin voimaton ja toivoin vain sitä, että muut asiakkaat tulevat ja auttavat. Tuolloin en tiennyt, mistä on kyse. Se oli pelottavaa. Tuon kahvilan vieressä olevan Hesburgerin työntekijä kutsui ambulanssin ja sitten mentiin. Muistan maanneeni silloisen terveyskeskuksen sängyllä, kiinni piuhoissa ja olleeni tutkittavana. Mitään ei löytynyt, joten minut siirrettiin käytävälle odottamaan lääkäriä. Onneksi sain olla sängyssä. Katon ja lattian pienet erilaiset kuviot tekivät pahaa ja viimeistään kirkkaat sähkölamput pakottivat pitämään silmiä kiinni. Lääkäri tuli ja ilmoitti, ettei minusta löydy mitään syytä ”pyörtymiselle” ja voin lähteä kotiin. Kotona muistan miettineeni etten ollut pyörtynyt. Voimani vain loppuivat kuin seinään. Mistä oikein on kyse?

Tästä meni monta vuotta, monta ”tipahdusta”, monen monta kertaa pohdintoja uupumuksesta mielenterveyden häiriöihin ennen kuin sain tietää mistä on kyse. Ja vaikka tänään olin lähellä tuota lattialle tipahtamista tiesin, ettei minulla ole mitään hätää. Olin vain kuluttanut kaiken arvioidusta toimintakyvystäni, mikä on 0,5/10. Olin kävellyt ~500m, jonka aikana olin pitänyt keskustassa jo kahvitauon, Prismassa olin käynyt katselemassa vain yhden erikoiskaupan ale-vaaterekkiä, ja vaikka tahtini oli rauhallinen, avustaja oli mukana ja rollaattorini Antti kevensi askeltani, tuo reissu oli silti liikaa. Hermostoni, kroppani, jalkani ja ajatukseni tekivät stopin ja ilmoittivat, että nyt tuo 0,5/10 on käytetty. Lähde kotiin. Tilaa taksi. Ja niin sitä mentiin. Onneksi tällä kertaa pääsin taksilla kotiin enkä ambulanssilla päivystykseen. Sovimme avustajan kanssa, että seuraavalle kauppareissulle otamme mukaan Johnny Deppin. Pyörätuolini. 

Olen kirjoittanut paljon fatiikista. Rasituksen sietokyvystä. Minulla se on tuo 0,5/10 myös motorisen fatiikin osalta. Kroppani sietokyky erilaiselle liikkeelle, esimerkiksi kävelylle, lasketaan nykyään ennemminkin metreissä kuin sadoissa metreissä. Motorinen fatiikin tuoma uupumus vaikuttaa vahvasti myös seuraavina päivinä. 

Taisimme oppia molemmat, minä ja avustajani, tuolta reissulta paljon. Liikkumiseni ei ole enää sama kuin aikaisemmin. Ja jos liikun, matkan pitää olla lyhyt. Toki päivissä on vaihtelua, ja aina en liikkuessani tipahda, mutta kyllä tämä jälleen toimi itselleni muistutuksena siitä, että tosiasiat pitää ottaa huomioon. Ja sillä mennään. Onneksi myös Johnny Depp mahtuu taksiin.