Näkymättömät lisäosat
Sähän näytät ihan reippaalta! Olet ihan itsesi näköinen! Sulla on niin iloinen hymy tuossa kuvassa!
Olen pohtinut paljon sitä, miltä mun pitäisi näyttää tai miltä minä saan näyttää. Se, että ms-tauti ei näy päälle päin, aiheuttaa välillä koomisiakin tilanteita. Kyllä, näytän edelleen itseltäni ja saatan välillä hymyillä. Olen jopa nauranutkin. Ulkomuotoni ei ole vaihtunut naapurin Liisan kanssa ja hymyni on edelleen oma hymyni. Välillä saatan vaikuttaa reippaalta ja joskus olenkin sitä. Olen Terhi, olen edelleen oma itseni. Mikä tässä sitten on niin vaikeaa?
Olen miettinyt, että olisiko minua helpompi ymmärtää, jos jalkani olisi poikki? Tai jos olisin menettänyt näköni? Tai jos pitäisin outoa ääntä liikkuessani tai en osaisi enää puhua. Ehkä. Ehkä ymmärtäisin itsekin itseäni silloin paremmin. Me ihmiset haluamme konkreettisesti nähdä jos toisella on sairaus tai vamma. On niin vaikea uskoa sellaista mitä ei näe. Ja se on ihan luonnollista ja inhimillistä. Näin me toimimme, näin minäkin toimin. Vasta ms-taudin jälkeen on pitänyt hyväksyä se tosiasia, että kaikkea sairautta ei voi nähdä. Jotkut sairaudet ja vammat ovat piilossa. Niiden kantajilla ei ole näkyvää merkkiä sairaudestaan ja he saattavat välillä jopa hymyilläkin. Edes se ei paljasta heitä. Mikä sitten avuksi?
Ajattelen niin, että minä ja vain minä olen vastuussa siitä, mitä viestitän ympäristölleni. En voi olettaa, että muut näkevät sellaista mitä ei voi nähdä. Minun pitää jatkaa hymyilyä, näyttää reippaalta ja olla oma itseni. Ja siinä se taikasana oli, olla oma itseni. Sillä olla Terhi on saanut uusia ulottuvuuksia. Olen edelleen oma itseni mutta itseeni on tullut paljon lisää. Ja noita lisäosia ei voi nähdä, niitä ei voi koskea, mutta ne ovat olemassa. Minun tehtäväni on tehdä ne näkyväksi. Minun tehtäväni on kertoa, mitä hymyni taakse kätkeytyy. Minun tehtäväni on tuoda näkyväksi se, mitä ei voi nähdä. En voi olettaa, että muut näkisivät näkymättömän. Ja varsinkin, jos minulta kysytään miten voin, on minun kerrottava. Miten sen muuten voi tietää?
Joten, seuraavan kerran kun kehut hymyäni, tee se hyvillä mielin. Saat kehua reippauttani ja varsinkin ulkonäköäni niin paljon kuin haluat. Kuka nainen ei siitä pitäisi. Tästä kaikesta tulen iloiseksi. Ja jos jaksan tai koen sillä hetkellä tarpeelliseksi, saatan kertoa sinulle mitä hymyn ja naurun taakse piiloutuu. Mutta se ei ole itsetarkoitus. Voimme myös vain hymyillä yhdessä. Nauraa yhdessä. Olla iloisia ja reippaita. Olla omia itsejämme, me molemmat. Lisäosineen kaikkineen. Sillä enhän minäkään voi nähdä tai tietää, mitä lisäosia sinä kannat sisälläsi.
(kuvassa pienen taiteilijan näkemys minusta)
Olen pohtinut paljon sitä, miltä mun pitäisi näyttää tai miltä minä saan näyttää. Se, että ms-tauti ei näy päälle päin, aiheuttaa välillä koomisiakin tilanteita. Kyllä, näytän edelleen itseltäni ja saatan välillä hymyillä. Olen jopa nauranutkin. Ulkomuotoni ei ole vaihtunut naapurin Liisan kanssa ja hymyni on edelleen oma hymyni. Välillä saatan vaikuttaa reippaalta ja joskus olenkin sitä. Olen Terhi, olen edelleen oma itseni. Mikä tässä sitten on niin vaikeaa?
Olen miettinyt, että olisiko minua helpompi ymmärtää, jos jalkani olisi poikki? Tai jos olisin menettänyt näköni? Tai jos pitäisin outoa ääntä liikkuessani tai en osaisi enää puhua. Ehkä. Ehkä ymmärtäisin itsekin itseäni silloin paremmin. Me ihmiset haluamme konkreettisesti nähdä jos toisella on sairaus tai vamma. On niin vaikea uskoa sellaista mitä ei näe. Ja se on ihan luonnollista ja inhimillistä. Näin me toimimme, näin minäkin toimin. Vasta ms-taudin jälkeen on pitänyt hyväksyä se tosiasia, että kaikkea sairautta ei voi nähdä. Jotkut sairaudet ja vammat ovat piilossa. Niiden kantajilla ei ole näkyvää merkkiä sairaudestaan ja he saattavat välillä jopa hymyilläkin. Edes se ei paljasta heitä. Mikä sitten avuksi?
Ajattelen niin, että minä ja vain minä olen vastuussa siitä, mitä viestitän ympäristölleni. En voi olettaa, että muut näkevät sellaista mitä ei voi nähdä. Minun pitää jatkaa hymyilyä, näyttää reippaalta ja olla oma itseni. Ja siinä se taikasana oli, olla oma itseni. Sillä olla Terhi on saanut uusia ulottuvuuksia. Olen edelleen oma itseni mutta itseeni on tullut paljon lisää. Ja noita lisäosia ei voi nähdä, niitä ei voi koskea, mutta ne ovat olemassa. Minun tehtäväni on tehdä ne näkyväksi. Minun tehtäväni on kertoa, mitä hymyni taakse kätkeytyy. Minun tehtäväni on tuoda näkyväksi se, mitä ei voi nähdä. En voi olettaa, että muut näkisivät näkymättömän. Ja varsinkin, jos minulta kysytään miten voin, on minun kerrottava. Miten sen muuten voi tietää?
Joten, seuraavan kerran kun kehut hymyäni, tee se hyvillä mielin. Saat kehua reippauttani ja varsinkin ulkonäköäni niin paljon kuin haluat. Kuka nainen ei siitä pitäisi. Tästä kaikesta tulen iloiseksi. Ja jos jaksan tai koen sillä hetkellä tarpeelliseksi, saatan kertoa sinulle mitä hymyn ja naurun taakse piiloutuu. Mutta se ei ole itsetarkoitus. Voimme myös vain hymyillä yhdessä. Nauraa yhdessä. Olla iloisia ja reippaita. Olla omia itsejämme, me molemmat. Lisäosineen kaikkineen. Sillä enhän minäkään voi nähdä tai tietää, mitä lisäosia sinä kannat sisälläsi.
(kuvassa pienen taiteilijan näkemys minusta)
<3 <3 <3
VastaaPoistat. Eve
Minua ei yleensä paljon hymyilytä esim. kaupassa tai apteekissa tai kadulla kävellessä, jos väsyttää ja pitää keskittyä muuhun.. muuten en tiedä eroanko ns, terveistä ulkonäön perusteella, koska ei ole apuvälineitä. Ei paljon naarata kuitenkaan..
VastaaPoistaMä ymmärrän <3
PoistaEn minäkään aina hymyile, varsinkaan väsyneenä. Ja on hetkiä kun ei naurata pätkääkään. Kauppareissut ja apteekkikeikat ovat välillä kyllä puhdasta selviytymistä. Voi, tuolloin hymy ei irtoa edes väkisin. Omalla kohdallani haaste on siinä, että olen luonteeltani hymyilevä, ja se aiheuttaa usein näitä hämmentäviä tilanteita, kun sairaudestani tietävät näkevät hymyni ja näin ollen olettavat kaiken olevan hyvin. Ja minullakaan ei ole mitään apuvälineitä. Ehkä juuri siksi kehoitan pohtimaan näitä näkymättömiä lisäosia, sillä hymyilevien kasvojen ja varsinkin hymyttömien kasvojen taakse kätkeytyy paljon sellaista, mitä ei voi konkreettisesti nähdä. Vai mitä ajattelet?