Avioero

Olen tänä keväänä ja kesänä aloittanut vaikka kuinka monta tekstiä. Olen pyöritellyt päässäni lukuisia aiheita ja teemoja. Jokainen niistä on jäänyt kesken, jokaisesta olisi niin paljon sanottavaa ja kirjoitettavaa. En ole osannut pukea sanoiksi sitä kaikkea, mitä tänä keväänä ja kesänä on tapahtunut. En nytkään tiedä, mihin tällä kirjoituksella päädyn, mutta jännitetään yhdessä.

Istun tällä hetkellä yksin kotimme parvekkeella. Siis yksin. Sen lisäksi, että tämä kevät piti sisällään pahenemisvaiheen, kodin tyhjentämisen putkistoremontin alta, väliaikaisen kodin etsimisen ja pakkaamisen ja uuden ms-lääkkeen aloittamisen, lukuisat labrat, testit ja lääkärikäynnit, väliaikaiseen kotiin muuttamisen ja sinne asettumisen,  hirvittävän stressin muistettavista ja tehtävistä asioista, päällimmäisenä  asiana mielessäni on tällä hetkellä se, että olemme päätyneet mieheni kanssa tilanteeseen, jossa minä palasin yksin kotiimme remontin jälkeen, ja hän muutti kuukausi sitten uuteen, omaan kotiin.

Avioero.
Pettymys. Itku. Huutoraivari. Hylkäys. Yksinäisyys. Pelko. Epäusko. Häpeä. Ikävä. Hämmennys. Tyhjyys. Siinä vain pieni osa tunteista, joita käyn läpi edelleen, päivittäin. Nimetön on tyhjä, olo on tyhjä. Juuri tänään katselin sormusten jättämiä jälkiä sormessani, kauanko ne siinä pysyvät? Kauanko kestää, että painaumat katoavat?

Olimme yhdessä pitkään. Kuusitoista vuotta ja rapiat päälle. Painaumat saattavat pysyä pitkäänkin. Niin sormessani kuin sielussanikin. Vaikeinta tässä on se, että en vieläkään usko tätä todeksi, en, vaikka asiaa on pyöritelty käytännössä koko kevät ja kulunut kesä. En vain usko, että tämä todella tapahtui. Tosin täytyy myöntää, että vasta nyt viimeisen kahden viikon aikana, tai oikeastaan tämän viikon aikana, olen vasta voinut keskittyä avioliiton loppumiseen ja sen mukanaan tuomiin tunteisiin. Olen hoitanut yksin, ystävien avustuksella, sekä väliaikaisen kodin tyhjentämisen että tilannut siivouksen, ja samaan aikaan tilannut oman kodin siivouksen ja järjestänyt oman kodin uudelleen sisustamisen. Kun avustajani sai eilen olohuoneen verhot silitettyä ja ripustettua totesin, että nyt on kaikki valmista. Olen kotona. (Yksin.)

Jumalalle kiitos viihdyn kotona, viihdyn yksin. Se ei ole minua koskaan ahdistanut tai pelottanut. Mutta se, kuinka herkillä olen, kuinka huomaan odottavani kello neljää ja ulko-oveen käymistä, se on vaikeaa. Puhelin ei soi niin kuin se on soinut kuusitoista vuotta ja kaupassa käydessä ei voi varmistaa toiselta, oliko voita jääkaapissa vai ei. Pienet asiat, pienet arjen toimet, tapahtumat ja jutustelut, niitä kaipaan, niiden puuttuminen on vaikeaa. On toki paljon muutakin, läheisyys ja rakkaus, pusut ja halaukset, mutta niitä en voi vielä ajatella. Se on liian vaikeaa, se saa kyyneleet valumaan. Uskoin loppuun asti meihin vaikka vaikeaa oli ollut jo pitkään.

 Onneksi minulla on oma perhe, ystävät ja rakkaat läheiset, jotka pysyvät ja tukevat. Vaikka olen nyt yksin parvekkeella, en koe olevani yksin. Olen selvinnyt paljosta ja selviän tästäkin. Kyllä ne painaumat, niin sormessa kuin sielussakin, ajan kanssa häviävät. Siihen on uskottava.