12 lusikkaa

Herään aamulla ja otan yöpöydältä 12 lusikkaa.

Nousen ylös, kävelen kahvinkeittimelle ja laitan aamukahvin tippumaan. Otan Hesarin, laitan AamuTV:n päälle ja aloitan joka aamuisen Hesarin lukemisen ja kahvin juomisen. Päästessäni Hesarin b-osaan, annan yhden lusikan pois. Teen aamupuuron ja otan aamulääkket.  Ms-lääkettä ei voi ottaa tyhjään mahaan. Joutuani aamukahvini, syötyäni puuroni ja luettuani koko Hesarin, olen antanut kaksi lusikkaa pois. Sillä jo hereillä oleminen ja lehden lukeminen uuvuttaa. Jäljellä on kymmenen, ja niillä pitää pärjätä loppu päivä. Nyt alkaa valinnat. Mitä tänään teen, jotta loput kymmenen lusikkaa riittävät siihen asti, että illalla nukahdan yöunille?

Valinta 1. Tavallinen päivä.
Aamutoimet ovat samat kuin edellä, kaksi lusikkaa.
Käyn suihkussa, föönaan hiukseni ja puen päivävaatteet päälleni. Yksi lusikka.
Etsin likaiset vaatteet, lajittelen ne ja laitan pyykinpesukoneen päälle. Kerään likaiset astiat, tyhjennän astianpesukoneen ja täytän sen likaisilla astioilla. Laitan astianpesukoneen päälle ja tiskaan ne astiat, joita en voinut laittaa koneeseen. Yksi lusikka.

Nyt olen jo käyttänyt neljä lusikkaa kahdestatoista ja jäljellä on kahdeksan. Aamun touhut ovat saaneet minut jo uupumaan, joten otan päivän ensimmäisen pidemmän levon. Kello on kymmenen.

Tunnin päästä nousen sohvalta ja huomaan pyykinpesukoneen loppuneen. Laitan pyykkitelineen esille, nostan pyykit koneesta ja lajittelen ja asettelee ne telineelle. Haen henkareita paitoja varten. Avaan tiskikoneen ja anna astioiden kuivua. Jos pyykeissä on ollut pyyhkeitä tai lakanoita, vien ne taloyhtiömme kuivaushuoneeseen talomme kellariin. Yksi lusikka. Jäljellä seitsemän. Kello on vähän yli yksitoista.

Lepään jälleen hetken, keitän päiväkahvit ja istahdan sohvalle. Luen Facebookin uusimmat, katson Ilta-Sanomat ja Ilta-Lehdet ja katson boxilta illalla tallentamani sarjan. Kello on kaksitoista. Puhelin pärähtää, on päivälääkkeiden aika.

Jotain on tänäänkin syötävä. Rakastan ruoanlaittoa, mutta riippuen päivän ohjelmasta, joudun valinnan eteen. Jos saan viettää päivän rauhassa kotona, aloitan ruuan tekemisen. Pesen ja kuorin perunat. Yksi lusikka. Pilkon sipulin, teen valmistelut lihakastiketta varten. Saan lihat uuniin muhimaan ja perunat kiehumaan, yksi lusikka. Otan sohvalla pienen hengähdystauon, keitän kahvia ja rauhoitun. Vasta levättyäni hetken, nousen siivoamaan jälkeni keittiössä ja tarkistan, onko ruoka valmista. Yksi lusikka. Olen käyttänyt kahdeksan lusikkaa, neljä jäljellä ja kello kaksi. Hereilläolo-aikaa on vielä ainakin kahdeksan tuntia jäljellä ja lusikoita neljä. Jälleen puhelin muistuttaa, että on iltapäivälääkkeiden aika.

Mieheni tullessa töistä päivän kuulumisiin ja ruokailuun menee yksi lusikka. Olen ollut koko päivän omissa oloissani ja toisen kanssa puhuminen, keskittyminen ja kuunteleminen käy voimille. Niin ihanaa kuin se onkin. Puhelimeni soi, tällä kertaa ihan oikeasti. Ystäväni soittaa ja juttelen nyt hänen kanssaan. Yksi lusikka lisää. Puhelun jälkeen otan pienen tauon ja katson jälleen jotain hömpänpömppää hetken televisiosta. Olen sohvalla ja lepään. Kohta huomaan, että uusi ajatus blogia ajatellen on kutkutellut pitkin päivää. Aloitan kirjoittamisen ja taktiikalla hetki kirjoittamista, hetki lepoa, saan ajatukseni paperille. Tai siis näpyteltyä padin näytölle. Kirjoittaminen on kuitenkin aika uuvuttavaa, varsinkin jos olen vähänkin enemmän uupunut noin muuten. On hyvin ristiriitaista, että kirjoittamalla saan purettua tuntojani, mutta menetän lusikoitani. Parhaillaan ne kaksi jäljellä olevaa. Mutta se ei haittaa, se on valintani ja haluan sen tehdä. Taas tuo tuttu puhelimen pärähdys kertoo, että on iltalääkkeiden aika. Ja iltapalan, sillä taas on syötävä jotain lääkkeen alle. Siinä ne olivat. Kaikki kaksitoista lusikkaa. Ne hupenivat ihan tavallisiin asioihin ihan tavallisena päivänä. Enkä käynyt ulkona, en kaupassa. Nuo kaksitoista lusikkaa riittävät juuri ja juuri silloin, kun ei ole mitään
erikoista ohjelmassa. Tilanne on täysin eri, kun nuo lusikat täytyy arvottaa tai jakaa päivän aikana sen mukaan, mitä on pakko tehdä.

Valinta 2. Erilainen päivä.
Aamutoimet ovat samat, samoin lusikoiden määrä. Saadessani itseni lähtökuntoon, jäljellä on yhdeksän lusikkaa. Lähden lääkäriin Tikkurilaan.

Käsilaukun täyttäminen, erilaisten lomakkeiden, papereiden ja muistiinpanojen tarkistaminen lääkäriä ajatellen, yksi lusikka.

Kävely asemalle vie kaksi lusikkaa. Odotan asemalla junaa, se on täynnä, ärsykkeet käyvät voimilleni. Yksi lusikka. Lääkärissä joudun terästäytymään, keskittymään, puhumaan ja kuuntelemaan. Yksi lusikka. Vielä pitäisi päästä takaisin kotiin, kotimatkaan menee kolme lusikkaa. Asemalla seisominen ja junan odottaminen, junassa oleminen ja kotiin käveleminen vie voimat. Jäljellä on yksi lusikka ja olen lopen uupuneena kotona. Tällaisina päivinä kaikki mitä teen tämän jälkeen, vie lusikan, sen viimeisen. Jos jääkaapissa on jäljellä perunaa ja kastiketta, hyvä. Saan lämmitettyä ruuan. Jos ei, en jaksa tehdä mitään erikoista. Kaivan pakastinta ja lämmitän mikrossa mitä pakastimesta ikinä löytyykin. Tällaisina päivinä jopa tämä vie lusikan. Jäljellä ei ole yhtään lusikkaa ja  kello ei ole neljää. Mieheni tullessa töistä en tahdo jaksaa puhua hänen kanssaan, en vastata puheluihin enkä tehdä mitään muutakaan. Tällainen, erilainen päivä, on taputeltu. Loppu päivä menee siihen, että rauhoitun ja vain olen. Liikkuminen ja käveleminen on myös pahentanut jalkasärkyjä. Makaan sohvalla peiton alla ja nukahdan aikaisin. Päivä oli siinä. Mutta lusikat riittivät.

Valinta 3. Mahdoton päivä. Mutta ihana päivä.
Tapaan ystävän aamupäivällä ja saan kyydin kauppaan illalla.

Aamutoimet, kolme lusikkaa. Ystävä hakee minut autolla pihastamme, säästän kaksi lusikkaa. Menemme kahvilaan, juttelemme, nauramme, itkemme, juoruamme, haemme lisää kahvia ja vain olemme ja nautimme. Aivan ihanaa! Rakastan ystävieni tapaamista!

Täysi kahvila, ärsykkeet, jonottaminen, juttelu, keskittyminen, puhuminen, kirkas keväinen päivä, silmiä särkee. Kolme lusikkaa. On niin kaunis päivä, että haluaisin kävellä kotiin ja pieni happihyppely tekeekin hyvää. Kaksi lusikkaa. Olen käyttänyt kahdeksan, kello on kaksitoista ja neljä lusikkaa on  jäljellä.

Päästyäni kotiin, minä vain olen. En välttämättä edes katso televisiosta mitään, en laita pyykkejä kaappiin, en laita likaisia astioita koneeseen, olkoon. Sillä minun on jaksettava vielä illan suussa lähteä kauppaan. Ja haluan ehdottomasti mennä, sillä meillä ei ole autoa ja isoon kauppaan pääseminen on ihan luxusta. Ja pääsen sinne vielä toisen hyvän ystäväni kanssa. Jes! Palkkakin tuli tänään.

Iltapäivän levättyäni, ja säästeltyäni lusikoita, laitan itseni jälleen valmiiksi. Olen jo niin väsynyt, että siihen menee yksi lusikka. Itsensä saaminen ulos ja parkkipaikalle odottamaan kyytiä vie yhden lisää sillä jalkoja särkee ja olo on jo aika hutera. Tiedän jo nyt, että tämä ei pääty hyvin. Joudun ”lainaamaan” huomisia lusikoita. En millään pärjää kahdella lusikalla kauppaan ja  takaisin. Isojen kauppojen hälyt, äänet, värit, tavaroiden paljous, ruuhkat, pitkät välimatkat hyllyjen välillä, jonottaminen, pakkaaminen ja takaisin parkkihalliin meneminen painavien kassien kanssa, saatika
niiden purkaminen kotona ja iltatoimien tekeminen, ei, kaksi lusikkaa ei riitä. Lainaan huomisesta neljä, joten ainakin huominen menee vain kahdeksalla, ellen joudu silloinkin lainaamaan seuraavalta päivältä, jolloin lusikat vain vähenevät ja vähenevät seuraavilta päiviltä. Lainaaminen myös tarkoittaa sitä, että tulevina päivinä en tule tekemään mitään. Tasapainoon pääseminen vie useamman päivän. Joudun odottamaan päiviä, että saan jälleen kaksitoista lusikkaa käyttööni. Mutta tein sen valinnan. Seuraavina päivinä tulen vain olemaan. Ystävieni tapaaminen oli valinta, jonka halusin tehdä. Ja valinta, jonka tulen aina tekemään. Jos vain yksikin lusikka on käytössä. Ystäväni ja läheiseni menevät aina kaiken edelle ja se on oma valintani.

Tuo luku kaksitoista on täysin keksitty ja koko lusikkateoria ei ole omani. Lusikoita voisi olla vaikka kaksikymmentä, tai ne voisivat olla kauhoja tai legopalikoita. Sillä ei ole merkitystä. Eikä sillä, kuka tämän on keksinyt tai mistä päin maailmaa tämä on lähtöisin. Googlaamalla löytyy useita hienoja blogeja tästä teoriasta. Väliä on sillä, että tämä havainnollistaa mielestäni parhaalla mahdollisella tavalla sitä, mitä fatiikista kärsivä käy läpi päivittäin, tunneittain. Mitä minä käyn päivittäin läpi. Fatiikki, väsymys ja uupumus, kuuluu jokaiseen päivään. Elo on jatkuvaa lusikoiden laskemista ja niiden arvottamista. Jos tänään teen jotain erityistä, huominen on lepopäivä. Välillä pieniltäkin tuntuvat asiat vaikuttavat jaksamiseen. Ja sitä on varmasti vaikea ymmärtää, sillä perusterveellä ihmisellä on käytettävissään laatikollinen lusikoita per päivä ja pienellä levolla saa lusikat takaisin. Minä en saa. Fatiikki ei parane levolla. Levolla saan ainoastaan pidettyä lusikoiden määrän hallinnassa. Oli niitä sitten kaksitoista tai kaksikymmentä. Ja esimerkeissäni ei ole yhtään työpäivää. Olen vasta nyt ymmärtänyt, kuinka töissä ollessani lusikat loppuvat jo puolilta päivin ja joudun aina lainaamaan seuraavalta päivältä. Ei mene kauaa, kun herään aamulla ja huomaan, etten pääse sängystä ylös. Kaikki lusikat, useamman päivän tai jopa viikon lusikat, on jo lainattu ja käytetty. Lainattu ja käytetty. Ja tuosta tilanteesta nouseminen vie aikaa. Siinä ei kuukausi riitä.

Jos sinulla olisi käytössäsi kaksitoista lusikkaa ja kaikki, ihan kaikki, vessassa käymisestä ruuan lämmittämiseen, roskien viemisestä Hesarin lukemiseen, kävelystä kauppaan junassa istumiseen, veisi aina yhden lusikan pois, miten ne kaksitoista lusikkaa käyttäisit?