Kaksi sydäntä - työminä ja minäminä

Minulla on ollut jotenkin sekava olo tällä viikolla. Alan vasta ymmärtämään, että saatan olla työkyvyttömyyseläkkeellä ensi syksynä. Tai sitten en. Jury pohtii tilannettani varmasti pitkään ja hartaasti. Oli päätös mikä tahansa, omiin töihini en pysty palaamaan ja se on suuri suru. Olen ollut samassa työpaikassa melkein 16 vuotta ja siitä luopuminen on vaikeaa. Huomaan melkein päivittäin miettiväni, että josko sittenkin jaksaisin ja pystyisin, josko kuitenkin kykenisin töihini. Menisin vain ja kaikki olisi hyvin. Ja kun havahdun ajatuksistani huomaan, etten ole pystynyt päivän aikana nousemaan edes tältä kuuluisalta sohvaltamme ruuan lämmittämiseen. Kyynel valahtaa poskelle, sillä työminästä, siitä Terhistä, joka eli ja hengitti lasten ja perheiden elämää, siitä Terhistä, joka jaksoi aamusta iltaan ja jolla oli ideoita ja innokkuutta, no, siitä jäljellä on Terhi. Innokkuutta ja halua olisi tehdä vaikka ja mitä, mutta kroppa sanoo toisin. Se on tänäänkin sanonut, että nyt ei pysty eikä kykene, joten päivä on mennyt lepäillessä. Mutta mikä avuksi, kun sydän halajaa töihin ja ikävä on suuri?

Näihin pohdintoihin yhtenä isona syynä ovat tällä viikolla saamani viestit vapaaehtoisilta, joiden kanssa on kuljettu yhteistä matkaa 10+ vuotta. On täysin sattumaa, että nämä eri vapaaehtoisilta tulleet viestit sattuivat samalle viikolle, mutta samalla ne havahduttivat minut miettimään omaa työtäni ja rooliani osana isompaa kokonaisuutta. En tiedä, olenko osannut sanoa tarpeeksi selkeästi sen, että yhtälailla kuin minä olen omalta osaltani, toivottavasti, mahdollistanut vapaaehtoisten työskentelyn, he ovat antaneet minulle hämmentävän paljon. He ovat ohjanneet minua, he ovat auttaneet näkemään olennaisen ja he ovat olleet mitä parhaita työkavereita näiden vuosien aikana. Se, että minulle huudahdetaan ”ihanaa, että vielä muistat meitä”, sai minut jälleen kyynelehtimään. Miten minä voisin unohtaa sen, mikä oli yksi parhaista asioista työssäni? Enhän minä koskaan unohda, tapahtui omassa elämässäni sitten mitä vain. Nyt täytyy vain löytää uusi tapa olla yhteydessä ja ehkä jopa työskennellä yhdessä. Eihän sitä koskaan tiedä.

Mutta takaisin siihen sekavaan oloon. Jätin eläkepaperit kaksi viikkoa sitten. Se hurja byrokratian ja papereiden, puheluiden ja mitä kummallisempien asioiden selvittämisen jäätyä taakse, oloni on kevyt. Olen opetellut elämään vain itselleni, omien voimieni mukaan. Ja se tuntuu hyvältä mutta vaikealta. Eikö minulla todellakaan ole mitään asiaa, mikä pitäisi selvittää? Puhelua, mikä pitäisi soittaa? Vaikka olen ollut sairaslomalla koko kevään, vasta nyt tunnen hengittäväni vapaasti. Nyt pystyn aidosti aamulla tunnustelemaan jaksamistani ja suunnittelemaan tekemiseni vointini mukaan. Minun ei tarvitse tsekata to do-listaa saatikka to think-listaa. Ei, voin aamulla  vain keskittyä itseeni. Minä luotan siihen, että elämällä on vielä paljon hyvää annettavaa.  Se on erilaista kuin mihin olen tottunut mutta luotto on vankka. Se on hyvää.

Eilen tein pitkästä aikaa ruokaa pidemmän kaavan mukaan ja se tuntui mahtavalta. Lusikat ovat riittäneet ja se tunne on huikea. Neurologin sanoin, tästä lähtien työsi on pitää itsestäsi huolta. Siitä on tullut voimalauseeni. Mutta voihan minä silti vähän pohtia töitä, enkös..