Minä uskon sinua! - sanat, jotka vapauttivat

Minusta tuntui, kuin hän olisi ensimmäinen, joka uskoi minua. Uskoi minua. Tähän asti olen saanut vain epäilyä ja epäuskoa osakseni ja jotenkin olin alkanut itsekin epäillä. Nyt minua vastapäätä istui nainen, joka sanoi, että hän tietää. Hän uskoo. Minun ei tarvitse hänelle selitellä, hän tietää, mitä ms-tauti on.

Olen kymmenisen vuotta sitten huomannut outoja oloja. Niitä oli vaikea pukea sanoiksi, mutta olo ei ollut normaali. Se ei ollut terve. Minua huimasi, maailma keinui ympärilläni, välillä tuntui kuin olisin irti itsestäni ja muistini alkoi temppuilla. Pistin tuolloin kaiken väsymyksen piikkiin, sillä olin koko ajan väsynyt. Pikkuhiljaa vuosien vieriessä aloin voida vain huonommin. Pyörryin kauppakeskuksessa ja kertoessani oireistani lääkärille, hän löi käteen rauhoittavien reseptin. En niitä koskaan hakenut. Silmistäni ei optikot ottaneet mitään selkoa, milloin katsoi vasen ja milloin oikea silmä ja miinukset muuttuivat joka kerta. Olin peloissani mutta viivytin lääkäriin menoa. Pelkäsin olevani hullu, luulotautinen, ja saavani vain toisen rauhoittavien reseptin kotiin viemisiksi. Töissä tsemppasin, tsemppasin niin paljon, että illat, viikonloput ja lomat käytin lepäämiseen. Jättäydyin pois monista kivoista kinkereistä, ystäviä aloin tavata vähemmän ja työviikosta jäljelle jääneet energiat valutin sängyn pohjalle. Tiesin nimittäin sen, että jos erehtyisin viikonloppuna mihinkään erityiseen, se söisi voimia työviikolta.

Lopulta v.2015 oksensin kaiken huoleni, pahan oloni ja oireeni silloiselle työterveyslääkärille. Hän ei pitänyt minua hulluna vaan laittoi lähetteen eteenpäin ja huolimatta pienistä viivästyksistä matkalla, sillä tiellä olen edelleen. Hän oli ensimmäinen, joka uskoi minua.

Osa oireistani on heikentynyt, jotkut ovat vahvistuneet, uusia oireita on ilmaantunut. Saadessani ms-taudin diagnoosin alkuvuodesta 2017, itkin tullessani pois neurologin luota. Se oli totta! Minä olin ollut oikeassa. En ollut hullu. Olin tuntenut sen vuosikausia, kuinka jokin tässä kropassa mättää. Ja mättää pahasti. Saadessani tiedon, että kaikki johtuu ms-taudista, olin huojentunut ja syvästi helpottunut. Minä olin ollut oikeassa. Olen monesti miettinyt, kuinka tietyllä tavalla vinksahtanutta on iloita parantumattoman taudin diagnoosista, mutta sitä olin ja olen edelleen. Kaikki outoudet saivat nimen ja selityksen.

Mutta palatakseni tuohon alussa kertomaani naiseen. Tämä kevät on ollut hyvin raskas. Se huipentui eiliseen, kun postitin työkyvyttömyyseläkepaperit. Matka tuolle postilaatikolle on ollut täynnä uusia mutkia, hidastetöyssyjä ja stop-merkkejä. Tulen niistä varmasti vielä kirjoittamaan useaan otteeseen. Olen itse ollut koko ajan varma asiastani, mutta kohtaamani epäusko, vähättely ja oikeastaan suoranainen pelottelukin tulevasta, on tehnyt tästä keväästä raskaan. Olet niin nuori, hakemuksesi ei tule menemään läpi, varaudu hylkyyn, varaudu syksyyn. Minua, oireitani ja vointiani sekä hakemustani on epäilty. Olen ollut vihainen, hämmentynyt ja aloin jo itsekin epäillä itseäni. Se on syönyt sisintä, vienyt voimia. Tiedän, että tulevaan pitää varautua mutta pelottelu ja vähättely ei auta. Olen huomannut ajattelevani, että mitä jos olenkin vain kuvitellut kaiken, eihän tässä mitään, eihän minulla nyt niin huono tilanne ole. Tässä varmuuden ja jaksamisen puuskassa olen sitten lähtenyt kauppaan ja huomannut joutuvani lepäämään useamman tunnin. Ei, ei tämä näin voi mennä.

Mutta tuo nainen. Hän sanoi suoraan, etten ole työkykyinen. Hän sanoi, että hän tietää mistä puhun. Hän sanoi, ettei minun tarvitse selitellä. Hän tietää, mitä kaikki kolme paperillista oireitani aiheuttavat. Hän sanoi tekevänsä sellaisen lausunnon lääkärilleni, että siinä ei ole mitään epäselvää. Hän sanoi, että eläkehakemukseni tulee menemään läpi. Ja jos ei mene, tule takaisin. Hän tekee sitten  oman lausunnon. Hän uskoi minua. Mutta mikä tärkeintä, hän valoi minuun uskoa. Hän ei epäillyt, vähätellyt eikä pelotellut. Hän sanoi, että työni tästä lähtien on pitää itsestäni huolta, sillä ms-tauti heikentää toimintakykyäni joka tapauksessa. Hän sanoi, että oireeni ovat tosia ja osa niistä jo hyvin vaikeita. Hän antoi ohjeita arkeen ja hän uskoi minua. Hän vapautti minut kaikista omista epäilyistäni. Ja tuo tunne on höyhenen kevyt.

Kuka tuo nainen sitten oli? Hän oli neurologi, jonka luona minun oli käytävä työkykyarvioinnissa. Aivan kuten jouduin käymään psykiatrinkin luona arvioitavana, johtuuko työkyvyttömyyteni masennuksesta. Spoiler alert, psykiatrikin naurahti, että eihän kuulkaa rouva teidän työkyvyttömyytenne masennuksesta johdu. Niin, ei johdu ei.  Psykiatrin kasvoilla käväisi ymmärtävä hymynkare hänen toivottaessa hyvää kevättä ja hyviä vointeja.

Ja kyllä, kyllä minä sen ymmärrän, että eläkehakemukseen on saatava mahdollisimman kattava selvitys tilanteestani. Mutta sitä en ymmärrä, että joudun perustelemaan uudestaan ja uudestaan eri tahoille, asiantuntijoille ja lääkäreille sitä, että kyllä, ms-taudin oireeni ovat tosia. Vähemmästäkin alkaa jo omakin usko horjua.

Nyt olen kiitollinen. Tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että minun oli vielä kaiken lisäksi käytävä psykiatrilla ja neurologilla. Olen kiitollinen perheelleni ja kaikille niille ystävilleni, jotka ovat antaneet uskoa ja toivoa sekä konkreettista apua hakemusta väsätessäni. Olen kiitollinen tuolle naisneurologille, joka uskoi minua. Nyt on kuori postissa ja voin aloittaa sairasloman viettämisen ja itsestäni huolehtimisen. Sairaslomanihan alkoi tammikuussa..

Ja jos hakemus ei mene läpi, tiedän mihin menen. Enää minua ei pelota.