Farkut jalassa kohti ms-sopeutumisvalmennuskurssia

Olen lähdössä sunnuntaina

kuntoutukseen, tarkemmin sanottuna ms-sopeutumisvalmennuskurssille, Turkuun. Paikkana on Ruissalon kylpylä. Itselleni ominaiseen tyyliin tein tänään listaa mukaan otettavista tavaroista ja vaatteista.

Kutsukirjeessä mainitaan ulkoliikuntavarusteet, sisäliikuntavarusteet, sisäliikuntakengät ja hikipyyhe. No, saadessani kirjeen pari viikkoa sitten, purskahdin nauramaan. Multa löytyy jotkut ikivanhat ulkoiluhousut, check! Joka sään takkikin löytyy, check! Vanhat GoreTex lenkkarit, jotka eivät enää pidä vettä, check! Sisäliikunta, no, legginsit saa kelvata, check! T-paitoja on kaappi täynnä, check! Sisäliikuntakengät lainasin naapurilta, check! Hikipyyhe, öö, kelpaako ihan käsipyyhe? Check!

Jotain minun liikunnallisuudestani kertoo se, että mieheni muistutti minua, ettei farkut ole ulko-, eikä varsinkaan sisäliikuntahousut. Ai miten niin? Hyvin olen farkuilla pärjännyt koko ikäni. En edes omista verkkareita. Nuo pinossa olevat housut ovat jonkin sortin vanhat tuulipuvunhousut. Ehkä neljä kertaa jalassa olleet. Kyllä farkuilla pystyy ihan hyvin kävelemään ja legginsit ovat, heti farkkujen jälkeen, mitä parhaimmat sisäliikuntahousut. Eikös?

Tuleva kuntoutusviikko jännittää. Tämä on outo tunne. Olen töissäni ollut ohjaajana kymmenillä ja kymmenillä leireillä, mutta nyt astun tuntemattomaan. Olenkin osallistuja, en tekijä. Minkälainen ohjelma meillä on? Mitä ohjelma pitää sisällään? Muuta kuin sisä- ja ulkoliikuntaa? Keitä ovat leirikaverini? Sen verran tiedän, että meitä on kymmenen ja meillä kaikilla on ms-tauti. Miten vertaisuus on otettu huomioon ja mitähän se käytännössä tarkoittaa? Ei kai me mitään ryhmätöitä tehdä?

Entä henkilökunta? Paikalla pitäisi olla ainakin neurologi, sairaanhoitaja ja fysioterapeutti. Kai. Minkälaisia he ovat? Paljon olisi kysyttävää ja selvitettävää mutta mitä jos he eivät ole ms-taudin asiantuntijoita? Näinkin voi nimittäin olla. Mitä sitten? Mitä jos he eivät ymmärrä fatiikkiani? Saanko läksyjä, jos en jaksa osallistua kaikkeen? Vai toruja? Ymmärtävätkö he, että jo puolentunnin kävely tuulipuvunhousuissani kostautuu viimeistään seuraavana päivänä? Minua jännittää.

Varasin itselleni, osittain omakustannehintaan, yhden hengen huoneen. Menen paikan päälle jo sunnuntaina, sillä ohjelma alkaa maanantaina klo 9. Olen aina varannut oman huoneen, jos mahdollista, myös ollessani työntekijänä leirillä. Home sweet home. Oma huone. Hämmentävää on hintaero. Minä, vaikeasta fatiikista kärsivä kurssilainen, haluan todellakin oman rauhan. Maksan siitä yli kaksinkertaisen hinnan verrattuna siihen, että majoittuisin toisen kurssilaisen kanssa. Se on päiväunien, yöunien ja oman rauhan hinta. Tuo sunnuntain ja maanantain välinen yö on vielä kalliimpi. Miksi minulla on sellainen tunne, että ei näin. Kertakaikkiaan ei näin. Hyvinvointi kuntoutusviikolla ei voi olla kiinni lompakon paksuudesta. Ei vain voi. Joku itseäni huonommassa kunnossa oleva on voinut joutua valitsemaan kimppahuoneen, koska pieni eläke ei riitä muuhun. Ja Kelan majoitushyvitys on harkinnanvaraista. Ei näin.

Tästä kaikesta huolimatta lähden Turkuun hyvillä mielin. On piristävää olla tilanteessa, missä ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Odotuksia, toiveita ja tavoitteita minulla on paljon, toivottavasti edes jotkut niistä toteutuvat. Minua huojentaa ajatus siitä, että olemme kylpylässä. Jos ei muuta, voin ainakin lillua ja jumpata vedessä niin paljon kuin haluan. Ja silloin minulla ei ole farkkuja jalassa. Ja tiedän, että kokemus vertaisuudesta on tärkeä. Sitä odotan.