Turhautuneisuus, uhka vai mahdollisuus?

Tämän taudin kanssa elämä on kuin rulettia. Aamulla herätessä saan ensimmäisen aavistuksen siitä, minkälainen päivästä on tulossa. Sen vain tuntee kropassa. Nyt on taas mennyt viikko, kun tuo tunne on ollut silmien auki saamisesta illalla nukahtamiseen se, että pysy peiton alla, minimoi kaikki tekeminen ja buustaa hermokipulääkettä muilla kipu-ja särkylääkkeillä. Se on myös kertonut, että laita heti aamulla tummennetut lasit päähän ja älä missään nimessä lue aamun Hesarista muuta kuin otsikot. Käy suihkussa vain jos on pakko ja nauti lounaaksi, tänäänkin, kaapissa olevaa jauhelihakastiketta. Tällaisina päivinä, jos turhautuneisuuden antaa vallata mielen, tulee kiukuteltua itselleen jo heti kättelyssä ja pahimmillaan ei usko kropan signaaleja vaan päättää taistella niitä vastaan. Toissapäivänä hermostuin ihan todella ja päätin, että en anna tälle nyt periksi ja lähden ulos kävelemään. Käyn samalla apteekissa koska siellä on kuitenkin käytävä parin päivän sisällä. Päätin myös, että teen sitruunaisen kuivakakun koska multa oli jäänyt laskiaispullat tekemättä ja olympiamitalikahvit olin juonut jo kahteen otteeseen ilman pullaa. Eihän se nyt niin paha rasti voi olla.

 Aamu oli vaikea mutta puoliltapäivin pääsin ulos ja lähdin päättäväisesti kohti keskustaa ja apteekkia. Meillä ei ole autoa ja olen tottunut kävelemään ja kävellen menemään joka paikkaan. Apteekkiin on noin kilometrin matka, ja rauhassa kun tepastelee, tuo matka sujuu noin vartissa ja takaisin olen puolentunnin sisällä lähdöstä. Siis hyvänä päivänä. Multa meni apteekkiin ja takaisin tunti. Tosin myönnän, että pyörähdin pikaisesti kävelykadun kautta, mutta se ei juuri vaikuta matkan pituuteen. Tunti! Lopputepastelut kotiin olivat jo lähellä komiikkaa, jalat eivät totelleet muita kuin hiiriaskel-käskyjä ja mielessäni toistelin mantraa ”jaksaa, jaksaa”. No jaksaahan sitä kun on pakko. Hankala se tuohon matkallekaan on jäädä. Tultuani kotiin jalat tärisivät ja päässä humisi mutta mutta.. periksi ei anneta.

Nimittäin se kuivakakku. Olin sen päättänyt tehdä joten minähän tein. Mieheni tullessa kotiin ainekset olivat keittiön pöydällä ja olin aloittelemassa sokerin ja voin vaahdottamista. Jouduin jälleen istumaan lattialle sähkövatkain kädessäni ja kippo lattialla edessäni. Hälytyskellot soivat jo aika lujaa mutta periksi ei anneta. Sain kakun tehtyä mutta tiukille se meni.

Tekisi mieli sanoa, että loppu oli historiaa ja kaikki hyvin. No, loppu oli se tavallinen. Eilinen päivä meni totaalisesti kankkulan kaivoon ja lounaaksi söin paistetun kananmunan, koska jauhelihakastike oli jo syöty, ja muuhun musta ei vain ollut. Väsymys vei jälleen kaiken toimintakyvyn ja tuntui kuin särkyjäkään ei saisi millään kuriin. Kun turhaudun, meno ja lopputulos on tämän näköistä. Huomenna olisi tarkoitus käydä Helsingissä ja sainkin jo painavan ohjeen olla hötkyilemättä tänään. En saa tehdä mitään ylimääräistä. Mutta kun mulla on itseasiassa tänään hyvä aamu, joten..

No, ehkä nautin vain kisoista ja syön, toivottavasti mitalikahveilla, pari palaa  sitruunakakkua.