Kun päässä joko kumisee tai kipinöi

Olen viime päivinä pohtinut paljon sitä, miten voin. Se on, ymmärrettävästi ja tottakai, yleisin kysymys mikä minulta kysytään. Miten minä voin?

Olin alkuvuoden sairaslomalla syvän fatiikin takia. Jos vertaan oloani tammikuun pahimpiin fatiikkipäiviin, voin huomattavasti paremmin. Jos mietin, kuinka hermosäryt saivat minut aikaisemmin sykkyrälle peiton alle, voin paremmin. Jos oloa verrataan siihen, kuinka jalat kantoivat välillä vain vessaan, voin paremmin. Viimeisten viikkojen aikana en ole istunut keittiön lattialla sähkövatkain kädessä, joten minun täytyy voida paremmin. Olen jaksanut käydä ulkona ja jopa Musiikkitalossa konsertissa ja Kansallisoopperassa baletissa, joten oloni on parempi. Voin siis paremmin!

Minkälainen sitten on tämä ”parempi olo”? Sitä lääkärikin kysyi hakiessani lisää sairaslomaa. Voih, kunpa tämän voisi selittää yhdellä lauseella mutta kun ei voi. Siihen menee aikaa ja sanoja. En tiedä, ymmärsimmekö lääkärin kanssa toisiamme, mutta ainakin sain lisää sairaslomaa, eli ehkä.

Tällä hetkellä fatiikki ei sido minua koko päiväksi vaakatasoon sohvalle mutta toimitakykyni on maksimissaan noin tunti. Sitten on levättävä. Jaksotan kaiken tekemiseni noin puolentunnin jaksoihin, onneksi näin kotona ollessa se on mahdollista. Pystyn käymään konsertissa, tosin kuljetuksella ovelta ovelle, ja siitäkin huolimatta seuraavat päivä tai kaksi menee levätessä. Hermosäryt ovat helpottaneet, kiitos uuden lääkityksen, mutta edelleen on päiviä, jolloin saa purra hammasta ettei purskahtaisi itkuun. Käsien ja jalkojen sirinään ja puutumiseen lääke ei ole auttanut. Silmät väsyvät edelleen hyvin nopeasti ja silmä- ja päänsärkyyn nämä kirkkaat ja kauniit talvipäivät eivät ole olleet herkkua. Onneksi sisälläkin voi käyttää aurinkolaseja.

Jalat kantavat jo korttelin ympäri mutta kävelyvauhtini on hidastunut aika hurjasti. Nyt saan varata puolet enemmän aikaa kuin ennen. Jalat myös väsyvät hämmentävän pian, siinä on vielä opettelemista. Sormien hienomotoriikka ja puristusvoima on huonontunut. Lääkkeiden ottaminen pöydältä on välillä vaikeaa ja kengännauhojen solmiminen lähellä komiikkaa. Kevyemmät purkit ja purnukat ovat livenneet useasti käsistä lattialle, mutta onneksi olen säästynyt suuremmilta sotkuilta.

Väsyneenä keskittymiskykyni on edelleen lähellä nollaa. Puhe puuroutuu tai en jaksa puhua ollenkaan. Huomasin tässä yhtenä iltana katselleeni jo hyvän tovin  elokuvaa muistamatta juonta tai päähenkilöiden nimiä. Laitoin television kiinni. Väsyneenä edes Hesarin otsikoita on turha lukea. En niitä ymmärrä enkä hahmota. Väsyneenä en pysty tekemään mitään, pää kumisee tyhjyyttään ja pienikin tekeminen ottaa voimille. Fatiikki pitää vielä otteessaan.

Pelottavia ovat ne aamut, kun herätessä ei saa ollenkaan kiinni siitä, mikä päivä on tai mitä piti tehdä. Tuolloin pää on ajatuksista aivan tyhjä. Olen myös harkinnut dosetin käyttöönottoa, sillä vaikka minulla on muistutukset puhelimessa päivälääkkeille, en aina muista olenko ne ottanut. Unohdan ottaa lääkkeeni ellen kävele puhelimen piristessä lääkekaapille. Muutenkaan elämästäni ei tulisi mitään ilman puhelimen muistutustoimintoa tai kalenteria, sillä vain siihen voin tukeutua kun on muistettavaa. Tapaaminen, soittoaika, pyyhkeiden hakeminen kuivaushuoneesta, kauppalista, sovitut tapahtumat ja menot ja kaikki muu ylimääräinen ja hyvinkin arkinen muistettava, on minulla puhelimessa.

Toisaalta, päässäni on välillä sellainen ajatusten ja tehtävien asioiden sekamelska, että joudun laittamaan aivoni pauselle. En pysty hallitsemaan tuota sekamelskaa tai saamaan sinkoilevia ajatuksiani muuten rauhoittumaan ja järjestykseen. Koen, että muistettavia asioita on liikaa ja tekemistä on liikaa. Hämmennyn ja on otettava aikalisä. Saatan myös aloittaa jotain, kuten tiskaamaan, ja huomaan kahden tunnin päästä tiskien edelleen odottavan. Olen tyytyväisenä tehnyt jotain ihan muuta. Esimerkiksi kirjoittanut blogia.. Välillä siis kumisee, välillä kipinöi.

Voin paremmin mutta vielä on pitkä matka siihen, että voisin hyvin. Siis olosuhteet huomioon ottaen. Opin joka päivä itsestäni ja rajoistani lisää. Mitä voin tehdä, ja kuinka paljon, saattamatta huomista vaaraan. Mihin aikaan päivästä kannattaa menot ajoittaa ja minkälaista ruokaa jaksan milloinkin tehdä. Tuntuuko tänään siltä, että aivoni pystyisivät keskittymään ja hahmottamaan vaativampia asioita, kuten erilaisten lomakkeiden täyttämistä ja miten jaksotan päiväni saatika viikkoni, jotta oloni pysyisi hyvänä ja jaksaisin tehdä välillä jotain erikoisempaakin. Tunnen, että olen oikealla tiellä tämän tasapainon löytämisen kanssa mutta tekemistä on vielä paljon. Mutta tänään, tänään voin paremmin. Nyt menen hoitamaan ne tiskit.