Rakas oirepäiväkirja!

Mitähän tästä nyt ajattelisi? Fatiikki on pahentunut ja tuntuu, että olen luisumassa takaisin sohvan vangiksi. Tänään oli huonoin päivä hetkeen. Tai niin ajattelin. Mutta sitten kirjatessani tuntemuksiani oirepäiväkirjaani huomasin, että näitä päiviä on nyt ollut tosi tiheään. Tämän tosin tein vasta sen jälkeen, kun olin ensin tirauttanut kunnon ketutusitkut, nukkunut kahden tunnin päikkärit ja kun rakas mieheni oli saanut minut hymyilemään. Se onnistui, vaikka olin aurinkolasit päässä peiton alla ja en ensin jaksanut edes puhua. Hänellä on lahja, jota olen oppinut arvostamaan enemmän kuin mitään muuta. Hän saa minut hymyilemään.

Olen pitänyt oirepäiväkirjaa nyt vuoden verran. Tarkemmin olen kirjannut tuntemuksiani viime syksystä. Tähän on monta syytä. Tärkein syy on se, että unohdan oireeni ja tuntemukseni sillä sekunnilla kun olo on parempi. Hyvä esimerkki on se, että jo nyt, tätä kirjoittaessani, osa tämän päivän pahasta olosta on jo unohtunut. Hämmennyin lukiessani, että olen toissapäivänä kirjannut päivän olleen katastrofaalinen. Siis häh? Oliko? Minulla ei ole mitään muistikuvaa moisesta. Toinen tärkeä syy liittyy juuri tähän unohtamiseen. Kertoessani esimerkiksi lääkärille kuinka olen voinut, ilman muistiinpanoja en osaa sitä kertoa. Ja jos jotain saankin soperrettua, iso osa oireistani jää kertomatta. Hyvinhän tässä menee, välillä väsyttää mutta muuten ihan ok. Ai kipulääke, ihan hyvin se auttaa. Onko jotain muuta? No eii.. Ja hymy päälle. Ja se ei ole hyvä juttu. Kolmas tärkeä syy on se, että vain näin opin itsestäni ja tästä taudista lisää. Mitä se minulle tekee ja mitä minun pitää ottaa huomioon, jotta yhteiselomme olisi mahdollisimman sujuvaa. Tai ainakin välttävää.

Mitä tänään sitten oikein tapahtui? Huomasin jo herätessäni, että nyt on tahmeaa. Olen oppinut, että olen virkeimmilläni kaksi tuntia heräämisen jälkeen, ja tänään vireystila laski jo tunnissa. Kolmen tunnin kohdalla olin jo vaakatasossa aurinkolasit päässä ja olin taas vaihteeksi aivan jäässä. Silmiä särki, päätä särki, joka paikkaa särki, olo oli täysin voimaton ja jopa se kuuluisa kyljen kääntäminen teki tiukkaa. En jaksanut tehdä muuta kuin olla, edes TV:tä en pystynyt katsomaan. Neljä tuntia ja en päässyt ylös enää ollenkaan. Tilanne alkoi itkettää ja pitkästä aikaa itkinkin. Sitten annoin periksi, lasit pois päästä ja unta palloon.

Miten oirepäiväkirja liittyy tähän kaikkeen? Vaikka kirjaan tuntemuksiani ylös, olen harvemmin sitä tarkemmin lukenut. Tänään luin, koska olen edelleen aika hämmentynyt tästä oloni nopeasta huononemisesta. No, jo selvisi. Montakin asiaa. Ensinnäkin tämä päivä oli odotettavissa. Minulla oli tosiaan se katastrofipäivä toissapäivänä ja eilen olin pakon sanelemana liikenteessä käydessäni terveyskeskuksessa, apteekissa ja kaupassa. Nämä kaksi päivää yhdessä saivat tämän kaiken aikaiseksi. Tarvitsen palautumispäivän niin huonon päivän jälkeen kuin touhupäivänkin jälkeen. Nyt niitä ei ollut. Huomasin myös, että vaikka en makaa koko päivää, päikkäreitä minun ei tarvitse ottaa joka päivä ja olen jotain pientä saanut aikaiseksikin, olen hyvin väsynyt ja päivän kunto vaihtelee jopa päivän sisällä todella paljon. Elän myös  edelleen joka toinen päivä-elämää. Fatiikki pitää siis otteessaan ja ote on kiristynyt viimeisten viikkojen aikana. En sitä ole huomannut, koska toisaalta tuo ihana, armollinen ja aktiivinen unohtaminen on pitänyt huolen siitä, että joka toinen päivä on hyvä. Tai kuten tänään, ilta on usein parempi. Lopuksi, päiväkirjani kertoo jo vuoden tarinaa. Ja tarina on hämmentävän samanlainen. Tätä täytyy vähän pohtia lisää, mutta joka toinen päivä-elämäni ei taidakaan olla kovin uusi juttu. Onneksi padilla kirjoittaminen onnistuu sohvalla maaten, sillä tässä saattaa olla jotain. Jotain tärkeää.